Thursday, March 13, 2008

Friedrich Hölderlinin "Patmos"

Suomentaneet Antti Filppu & Laura Vilva
(Ensimmäisiä säkeitä keskeneräiseksi jääneestä runoluonnoksesta. Käännös tehtiin yhteistyönä maaliskuun alussa 2008)

Lähellä on
Ja vaikea käsittää Jumala.
Mutta missä vaara uhkaa,
Kasvaa pelastava myös.
Pimeyden keskellä asuvat
Kotkat ja pelkoa vailla käyvät
Alppien pojat kuilun yli
Hentoa siltaa pitkin.
Siksi, koska ympäriinsä ovat
Ajan huiput, ja rakkaimmat
Lähellä asuvat, uupuen
Erossa omilla vuorillaan,
Siksi anna vettä viatonta,
Oi siivet anna meille, uskollisin mielin
Ylittääksemme ja palataksemme takaisin.

Näin puhuin, kun minut
Nopeammin kuin olisin uskonut
Ja kauas, jonne en koskaan
Kuvitellut pääseväni, henki otti mukaansa
Omasta talostani. Siellä valkeni
Hämärässä, kun menin
Varjoisa metsä
Ja kaipaavat virrat
Kotiseutuni; en enää tunnistanut maita;
Mutta pian, raikkaassa loisteessa
Salaperäisesti
Kultaisen savun keskeltä, minulle avautui
Nopeasti kasvaen,
Auringon askeleiden mukana,
Tuhansine huippuineen tuoksuen...



Aasia kukoisti, ja sokaistuneena
Etsin jotain, joka olisi tuttua, sillä vieras
Olin näille leveille kujille, missä alaspäin
Tmoluksesta lähtee
Kultakoristeinen Paktolus
Ja Taurus kohoaa ja Messogis,
Ja kukkia täynnä puutarha,
Hiljainen tuli, mutta valossa
Hohtaa ylhäällä hopeinen lumi;
Ja todistaen kuolemattomasta elämästä
Luoksepääsemättömillä seinämillä
Ikivanhana muratti kasvaa ja kannattelemina
Elävien pylväiden, seetrien ja laakeripuiden,
Ovat juhlavat
Jumaltenrakentamat palatsit.

Kohiseepa Aasian porttien ympärillä
Vetoa sinne tänne
Epävarmalla meren tasangolla
Paljon varjottomia katuja,
Mutta saaret tuntee laivuri.
Ja kun kuulin
Yksi lähelläolevista
On Patmos,
Vaadin saada
Siellä poiketa ja siellä
Lähestyä pimeää luolaa.
Sillä ei, kuten Kypros,
Lähderikkaana, eikä
niinkuin yksikään toinen
Ihailtavasti asuu Patmos,


Vieraanvarainen on
Talossa köyhemmässä
Hän silti
Ja kun haaksirikon jälkeen tai ikävöiden
Kotiseutua tai
Eroa ystävästä
Häntä lähestyy yksi
Tuntemattomista, hän kuuntelee mielellään, ja hänen lapsensa
Äänet kuuman metsikön,
Ja missä hiekka putoaa, ja halkeilee
Pellon pinta, äänet
Ne kuulevat ja rakastavasti kaikuvat
Edelleen miehen valituksesta. Niin hoivasi
Hän kerran jumalanrakastamaa,
Näkijää, joka sieluntäydessä nuoruudessaan oli

Kävellyt
Kanssa Korkeimman Pojan, erottamattomina, sillä
Rakastihan ukkosenkantaja yksinkertaisuutta
Opetuslapsensa ja näkihän valpas mies
Jumalan kasvot selvästi.
Silloin, viiniköynnöksen mysteerin äärellä, he
Yhdessä istuivat, vierasaterian aikaan......