Sunday, May 23, 2021

Latin Lover Akademeia

(Epä)tieteelliset esseefragmentit yliopistovuosiltani 1999-2005 (sekä päättävä jälkikirjoitus toukokuulta 2007) ovat saaneet odottaa julkeistamistaan. Mikään oikea kirjahan ei tietenkään ole kyseessä, ja kirjailijakin on puolisonsa määritelmän mukaan "anarkistisin ihminen jonka on koskaan tuntenut". Vaikka hän samalla edustaakin hieman porvarillista mielenlaatua ja olemusta. Alkuperäinen otsikko Anonymous Anthropology, jonka olin keksinyt jo kauan sitten, piti lopultakin vaihtaa toiseen, sillä nykyaikojen salaliitot ja teoriat eivät antaneet muuta mahdollisuutta. Sinänsä, antropologian keskeisenä tehtävänä länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on "radikaali kyseenalaistaminen" ja kritiikki kaikkia vallitsevia näkökulmia kohtaan, osoittaakseen, että aina voidaan ajatella toisinkin. Qanon-liikkeiden ja yksipuolisten totuuksien aikana tämä tehtävä ei ole toteutunut ollenkaan, mikä on hyvin huolestuttavaa. En kuitenkaan halunnut lähteä tekemään asiasta X.X.X.X. Aikoinaan, kun tulin Helsingin keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon, suoraan lukiosta ja takki auki potkien ovet sisään, olin täynnä sekavaa uhmaa ja maailmanpaloa, mutta myös hyvin väsynyt. Lepäsinkin usein päärakennuksen Hiljaisessa Huoneessa, joka oli uskovaisille ja rukoukselle pyhitetty tila. Minut häädettiin sieltä pois kuin mustamaalattu lammas, kun kävi selväksi, etten rukoillut vaan pelkästään nukuin. Ja olinhan minä kirjoittanut vieraskirjaan Bathoryn One Rode To Asa Bayn sanoitukset ja epäasiallisia huomioita uskovaisuudesta. Soitin kappaleen antropologian johdantoseminaarissa (1998), osana ensimmäistä esitelmääni aiheesta "kuinka kulttuurit muuttuvat". Assistentti Ruohonen kiitteli tekoani vielä vuosien jälkeen. Tekstin viereen olin kirjoittanut: päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus.

Olkoon teokseni otsikko Latin Lover Akademeia. Yritin suorittaa latinan alkeiskurssia jo keväällä 1999, siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutamaa vuotta myöhemmin yritin uudestaan (2004), mutta se jäi suorittamatta. Kovinkaan monen kurssin kohdalla näin ei käynyt, ja voin kiitollisena vielä kaikkien vuosien jälkeenkin todeta, että otin ja sain kaiken mahdollisen irti opinnoistani. Maailmanluokan opetus ja sivistysyliopiston henki (sekä rahoitus ja ajan suoma työrauha) tekivät sen mahdolliseksi. Toki siihen vaadittiin oman asenteen ja työmoraalin jatkuvaa uudistamista. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun hevon- ja lehmänsontakuiluun pudottuani nousin sieltä ylös vastoin odotuksia, ja aloitin kaiken uudestaan. Hyvän alun jälkeen minut kutsuttiin samalla kertaa sekä siviilipalvelukseen (Aleksanterin teatteriin) että Omnium Gatherumin laulajaksi.

Lisää hankaluuksiahan siitä seurasi, mutta en kadu mitään. Kun palasin ruotuun kesällä 2002, minulle tarjottiin ulospääsyä helpoimman kautta ("tee vain tämä ja tuo, siinä se"). Sanoin haluavani opiskella tosissani, ja niin todella tapahtui seuraavien vuosien aikana. Ihmetellä täytyy, miten kykenin siihen kaikkeen. Toimitin (vuosina 2001-2003) ainejärjestön Väki-lehteä, toimin uusien opiskelijoiden tuutorina yms. Teimme OG:n ja TYM:in kanssa useamman täyspitkän ja muutaman lyhyemmänkin tallenteen. Viimeiset esseeni yliopistolle eivät asettuneet opiskelijoille asetettuihin kehyksiin. Todettakoon vielä, ettei (pituudeltaan yli 180 sivuista, sekä tyyliltään että sisällöltään varsin poikkeavaa ja erikoista) graduani olisi ollut mahdollista toteuttaa "sanallisessa voimassaan", jos tilanteeni musiikkirintamalla ei olisi muuttunut.

Heikkona hetkenä minua on harmittanut, ettei "urakehitykseni" ole noudattanut perinteisiä malleja, tahattoman anarkistisena ulkopuolisena on joskus ollut vaikeaa ja yksinäistä, vaikka puoliso vierellä olisikin. Ura yliopistossa jäi puolitiehen, samoin kävi useiden eri yhtyeiden suhteen, mikäli asiaa katsotaan tämän päivän vallitsevien ajatusmaailmojen läpi. Olen ehkä ollut mukana liian monissa ja erilaisissa virtauksissa, jotta polkuni olisi voinut lukeutua yleisesti hyväksytyksi. Samoin epämääräiset "legendat" ovat hoitaneet oman osuutensa, joihin voisin todeta, että minultakin saa kysyä, miten asia oikeasti on, jos totuuden tavoitteleminen ylipäätään kiinnostaa. Tai ehkä olisi vain annettava olla.

Thursday, March 25, 2021

Waldorf Henkeen

Kirjani Waldorf Henkeen kannessa on vesivärimaalauksia, jotka tein yleisopintovuodella (2009-2010) Snellman-korkeakoulussa. Teos on oma osuuteni steinerkoulun satavuotisjuhliin, sekä vanhan opinahjoni 40-vuotislahjaksi tarkoitettu. Julkaisu on vakiintuneen tavan mukaan "(epä)virallinen", eikä edusta sen enempää steinerkoulujen kuin Snellman-korkeakoulunkaan opetuksen linjaa tai näkemyksiä. Se on opiskelutöiden kokoelma, jonka tekstit on kirjoitettu vuosina 2009-2015. Kirjani ei myöskään ole nykyisen tieteellisen / kirjallisuuspiirien ajattelun mallien mukaisesti toimitettu, vaan lähinnä ulkomuodoltaan eli taitoltaan hiomaton tee-se-itse -rakkauden työ, jonka sisältöihin ja tekstin eri sävyihin kannattaa silti rauhassa vapaasti tutustua. Osa kappaleista on tehty nopeasti ja hätäisesti, kuten opiskellessa usein saattaa käydä. En ole muuttanut tekstejä toisenlaisiksi jälkikäteen. Kirjassa on kaikesta huolimatta vähän asiaakin, josta puolet painaa enemmän, toisen puolen sisällöissäkin häilyen jonkinlainen helmi tai vähintään sanojen arkusta löytyvä aarrekartta, jonka avulla voi jatkaa omalla tiellään etsimistä. 

Teos kunnioittaa myös vuonna 2016 edesmenneen kansantaiteilijamme Erkki Pirtolan muistoa. Minulla oli suuri ilo saada tavata hänet useaan kertaan. Kävimme heldelmällisiä keskusteluja kahvin ja tupakan ohessa. Erkki Pirtola kuului Snellman-korkeakoulun perustajiin, ja piti siellä kuolemaansa asti taidehistorian kurssia. Tosin oli lähellä, ettei viime vuosikymmenen kurssit jääneet pitämättä, ilmeisesti johtuen kriittisestä palautteesta sekä koulun muuttuneista oppilinjoista. Pirtola kertoi, miten tärkeää hänelle oli toteuttaa itseään koulussa, jonka perustuksia hän oli ollut luomassa. Protestoimme muutaman oppilaan kanssa taiteilijan väärinkohtelua, ja lopulta hän sai jatkaa taidehistorian kurssejaan. Koulussa linjaukset ovat muuttuneet joskus edes takaisinkin vuosien aikana. Kirjassani mainitaan ohimennen joitakin esimerkkejä. 

Millaisen vastaanoton tämänkaltainen, kokonaan uutta genreä edustava teos voisi saada? Mikäli olen astunut opettajankouluttajien varpaille tai nenille, se ei ollut tarkoitukseni. Varmuudella voin sanoa kirjan olleen tekemisen arvoinen, uskallan mainostaa ehkä lukemisenkin arvoiseksi. Kokoamiseen liittyi vaiheita, joista on mainittava. Kun syksyllä 2019 sain ensimmäisen luonnoksen lähes valmiiksi, tiedosto kaatui liian suurena (käyttämäni ohjelma on alkeellinen, eikä sovellu kuvien käsittelyyn). Ajattelin tuolloin, ennen Reijo Wileniuksen poismenoa, että ehkä niin oli tarkoitettu, ja painatin kirjaa vain itselleni muistoksi.

Kun alkuvuodesta 2020 kävin Stuttgartissa ja näin alkuperäisen koulurakennuksen paikalla työmaan, mielessäni heräsi uudelleen kirjan toteuttaminen julkiseen käyttöön. Kotiin palattuani avasin tiedoston ja jälleenrakensin teoksen. Viimeistely jäi puolitiehen, kuten edelliselläkin kerralla. Saatuani luvan Uuden laulun Kalevalaa koskevan tekstini julkaisemiseen (muiden luvat jäivät kysymättä, eikä siihen olisi ollut aikaa tai mahdollisuuttakaan), päätin julkaista Waldorf Henkeen kirjani heti maaliskuun alussa 2020, kun tiedosto vielä pysyi koossa...

Vanha vertaus tupakasta pitänee paikkansa tässäkin, poskisauhuja poltellessa Waldorf ei pääse vaikuttamaan. Se on vedettävä henkeen asti, jotta ihminen voi kokea vaikutuksen kokonaisvaltaisesti. Mikäli teos nähdään osana "henkisen kasvun Snellman-korkeakoulun" vapaan ajattelun tietä, se voi toimia oikealla tavalla ja oikeassa mielessä.

Thursday, September 17, 2020

Old Riga Romanticism

The latest handmade empty book, b(r)ought from Old Riga in August 2020. My little brother went there, and had to go through some trouble to find this beauty. The book reminds me of my first one, also purchased in August, when the tide changed in the beginning of another thousand years. I paid for it all, with interest and everything. Little brother told me there were not that many of these books anymore, so this may be another culture form waning. Hopefully not altogether, because the benefits of handwriting are too dear to be lost. Picture was kindly taken by Mihaela M.

I have a biblical number of books already, and I have decided that it is enough. I am no longer searching or waiting for another. The whole ideal has been and still is to give this kind of working a chance to flourish again. Please, give your friends and relatives a gift to remember, or keep it to yourself. I assure you that the lines will never be wasted, if you begin to write notes to books like these. It may offer you a different kind of tone or landscape to reflect upon, instead of and besides the daily screenings that have become necessary X.X.X.X in our time. This handwriting cult(ure) is one of the main themes in my work as an artist, and as it has taken two decades to reach this point, I am now looking for more readers and stages to........

Thursday, May 21, 2020

Of love and grand mothers etc


Basel, the city of alchemy and humanism, in February 2020. Photos by AMF. I visited there shortly before the world changed and went under lockdown. For years I had not been anywhere, and even this little journey had been cancelled many times already. I wanted to have some of that good old perspective of a real tourist again. For various and quite obvious reasons, actually. Northern Switzerland has become familiar to me during the last decade and a half. I have been a few times to Dornach since 2008, but never had the chance to really see Basel itself. Was I destroying whatever little remains of my reputation there may have been left, with this ever-flowing talk of one and the same thing (I will not mention it now). Something else was needed here, for my old f(r)iends and all strangers, too. And if I was annoying, please just let it go by. I have been honest and searching for the truth, like most of you?

Anyway, now I have learned that love and grandmothers indeed make the world go around. And I saw "pictures of naked ladies" hanging on the wall, though not quite like Blackie Lawless himself. I went to Fondation Beyeler to see Claud Monet's water lilies, but the line was too long and winding. So I took a walk in the garden and found a free exhibition at the Kunst Raum Riehen. I decided to give it a try. There were Jenny Rova's beautiful features all over the place. I was moved when I came out of there. In the age of hard porn a few nude pictures don't really mean anything at all. But there was love and romance in those photos, and the surroundings were somehow resembling the ones I have come to know. I was really touched by the exhibition. 


About the grandmothers, I accidentally met a few older ladies during the weekend. We had conversations (in a tram and the hallway of an auditorium) that were meaningful and gave me a sense of purpose. I have always loved and believed in the grand mothers, for their human and warm-hearted wisdom. Somehow there is an endless wiseguy talk (of hate and despise) in this world. And it has been growing everywhere for years. The care of our elders has been questioned, and it works in both ways. We take care of them, and there is a kind of hidden flow of "something higher" given to us in return. This is how it has always been, although the ways differ. The ideal is the same. We need their thoughts and prayers more than we know. 

Encouraged by this lady in a tram, I met Nietzsche once more. And following my own lines of work, I found Paracelsus in his old home, known as the Pharmaceutical museum. Not to mention Hermann Hesse, I stayed two nights in Hotel Krafft, where The Steppenwolf was written. For various and quite obvious reasons, to repeat myself again. There were many others, too. I had raclette and bought a few books. Even this poor little journey would not have been made without my beloved grandmother.

Tuesday, August 6, 2019

Ukko-Kolin huipulla tuulee


Ukko-Koli Juhannuksena 2019. Ajoin lauantaina suoraan Ylämaalta Kolille seuraamaan Luontorauhan julistusta, joka annettiin ensimmäisen kerran 2017 kesällä. En ollut itse nähnyt tapahtumaa paikan päältä aiemmin. Ehdin sopivasti luontokeskuksen seminaarin viimeiselle luennolle, jonka jälkeen siirryimme Ukko-Kolin huipulle. Ohjelmassa oli muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan, musiikkiesitys oli improvisoitava, sillä toinen muusikoista oli sairastumisen vuoksi joutunut perumaan tulonsa. Luontorauhan julisti alkaneeksi emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa. Haitarin säestyksellä baritoni Juha Kotilainen tulkitsi Veikko Salmen sanoittaman ja Kassu Halosen säveltämän kappaleen "Maailma on kaunis". Se oli hyvin valittu vaihtoehto ja tilanteeseen sopiva muutenkin, lämminhenkinen ja maanläheinen huumori taustalla teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen (sivuhuomiona mainittakoon, että sanalla "maailma" voi olla täysin vastakkaisia merkityksiä riippuen asiayhteydestä, sillä voidaan viitata niin henkiseen monismiin kuin materialismiinkin). Ympäristöllä ja seurueella oli oma lisänsä. Minua pyydettiin varmuuden vuoksi pitelemään sateenvarjoa haitaristille, vaikkei sade ripotellut enää alkunäytöksen jälkeen. Taiteilija Viivi Maria Saarenkylä soitti lopuksi vielä oman improvisaationsa.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä 
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

Thursday, March 7, 2019

From der Angstweg to Alexandria


Der Angstweg, or Ahdistuspolku, was half-way opened to the public in July 2017, in Sigvartsby, Hamina, where the library of Alexandria was found again a few years earlier (in January 2013). The path leads to a field nearby, and there one could hear the city church bells ringing. The library has a  collection of cultural and esoteric history, including a few gems. When I began collecting the books in the nineties, I did not know there would be a time when books have become rarities. Now the hour has come, and I am grateful that I continued the work during those lazy days when it seemed like a fool's quest. Alexandria has even received "a donation" from the library of Hamina; a collection of poetry books in Finnish. All the necessary items of cultural history are there to remind us of the past century's crazy or evil undertakings and erratic wanderings, from Hitler's Mein Kampf to Lenin's State and Revolution (in Finnish, among dozens of Marxist classics from the Soviet printing houses), and many things in between. Some hidden treasures balance the horrors; books like Pekka Ervast's Christosophisia peruskysymyksiä I-II and Friedrich Rittelmeyer's letters on Meditation (in Deutsch of course, dating from the times of crisis). 
  There are memories in the form of dedications, like the late Colin Wilson's The Outsider, fourth edition from 1956, with "warm regards". I met him at the library of Pasila in 2007, and he wondered where on earth did I get that book. And I still wonder, too. Even Aarni Kouta's less known Lusiferin kannel (signed by the maker) and Ristin tie are there. Showing the metamorphosis of a poet and thinker who was trying to get a hold of the higher spiritual truths opening in the darkness and light of the 20th century.
  I have obtained a few priceless ones from the Sophia cultural centre in Kallvik, like John Meyendorff's classic Byzantine Theology, with a dedication from the writer himself to the Archbishop Paul of Finland, and other works by the Orthodox Masters. Alexandria is located in a private house, but who knows, it may be open to public some day. And it has been possible to loan books from there, since the very beginning.

Monday, August 13, 2018

"Rakas ystävä!"


Reinald Witters (1929-2018) tunsi Hölderlinin, Heideggerin ja Novaliksen alkukielellä paremmin kuin kukaan toinen Suomesta käsin maailmaa katsova. Olen ikuisesti kiitollinen, että sain tutustua häneen. Meistä tuli ystävät vuonna 2007, kun löysin tieni hänen luennoilleen Helsingissä. En ole kuullut kenenkään puhuvan yhtä kauniisti ja korkealentoisesti "enkeleistä ja ihmisistä". Heidegger ei ollut hänelle vain kotoinen ääni synnyinmaasta. Novalis oli profeetta, jonka nimen ihmeellisen tarinan sain kuulla Wittersin unohtumattomilla luennoilla. Hölderlin liikkui kääntäen antiikin kreikan ja varhaisromanttisen Euroopan välillä. Witters käveli toisen maailmansodan jälkeen "pitkin kaunista mutta tuhottua Saksan maata", Hölderlinin kootut teokset mukanaan. Kurjuudesta ja köyhyydestä huolimatta nuoret vaeltajat otettiin aina hyvin vastaan. Saksassa ajateltiin, että iltaisin ovelle ilmestynyt saattoi olla Jumalan lähettiläs. Katkelmat ovat peräisin Takojan numerosta 3/18.

"Syyskuussa 2007 istuin ensimmäistä kertaa Suomen antroposofisen liiton salissa ja ihmettelin, minne olin joutunut. Olinko lopultakin menettänyt viimeisen uskottavuuden rippeen akateemisen maailman ja ystävieni silmissä, ajautunut epämääräiseen lahkoon outojen ihmisten keskelle, syvälle huuhaan suohon?
  Paikalle asteli vanha, valkohapsinen mies, joka alkoi hitaasti puhua suomea vahvalla saksalaiskorostuksella. Vaikutelma oli 'kyseenalainen', pelko ja vavistus pyrkivät sieluun. Mutta vieraan(varainen) katse kohtasi tuntemattoman ja jotain syttyi. Ennen kuin esitelmä oli päässyt puoliväliin, Kant, Novalis, Platon ja Heidegger oli mainittu ja tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Myöhemmin Rilke ja Hölderlin sinetöivät vaikutuksen.
  Elävää tekstiä ei voi toistaa, puhetta ihmiseltä toiselle ei voi täysin koneellisesti tallentaa. Todellisesta kohtaamisesta jää silloin lähinnä kuoret ja ulkopintaa, ilman kokonaisvaltaista inhimillistä syvyysvaikutelmaa. Mikään ei voi korvata elävää ihmiskohtaamista, puheen välityksellä tapahtuvaa yhteyden syntymistä.
  Hänen puheensa oli runollista, Sofian korkealentoista hengen liikettä, saksalaisittain suomenkieleen tuotuna. Siinä oli jotain erityistä. Saksalainen, joka vuosikymmenten ajan sisäistää suomenkieltä, välittää kuulijoille näiden kielten olemuksista muutakin kuin pelkästään yhden kielen varassa eläneen puheista voisi välittyä."

Freiburgin katedraali Pääsiäismaanantaina 2009.  Ottamani kuva on osa Paul Celanista ja Martin Heideggerista kertovaa runoa, joka on ensimmäisen luvun kolmas kappale teoksessa Lyrics / Flor & Blancheflor. Myös Wittersin esille tuomat aiheet liittyvät runooni aivan olennaisesti.

"Ylitimme sukupolvien välisen kuilun. Sen ei oikeastaan olisi pitänyt olla mahdollista. Toinen oli vaeltanut 40-luvun lopulla pitkin Saksaa ja kantanut sodan jälkeisten aikojen oikeistolaisia jälkiä siitä asti. Minä olin kolmea kymmentä lähestyvä, yliopistosta vastavalmistunut ja hyvin kriittiseen, äärivasemmistolaiseen ajatteluun opetettu. Vaikka olen aina tullut paremmin toimeen vanhusten kuin nuorison kanssa, tämä kuilu oli syvempi ja pahempi kuin kukaan voi tietää. Silti se ylitettiin hentoa siltaa pitkin, aivan kuten Hölderlin kuvaa runoluonnoksessaan, jonka käänsin yhdessä puolisoni kanssa alkuvuodesta 2008. Vein käsinkirjoitetun 'papyruskäärön' Wittersin Helsingin luennolle. Kahta tai kolmea päivää myöhemmin avasin Kolilla Paimentuvan oven löytääkseni sen toiselta puolen pöydän ääressä istuvan ja iltarukouksen parissa meditoivan vanhan miehen. Kumpikin meistä oli yhtä hämmästynyt ja iloinen yllättävästä kohtaamisestamme. Tuolloin, Forum Ursa Majoria perustettaessa, hän kertoi kahvilakeskusteluissamme Heideggerin ja Steinerin yhtäläisyyksistä, sekä niihin pohjautuvista mahdollisuuksista. Kukaan muu ei ole puhunut samalla tavoin. Hän tunsi Heideggerin ja Hölderlinin alkuperäistuotannon läpikotaisin."

Olen tehnyt Wittersin (vuosina 2007-2013) pitämistä luentosarjoista useita muistikirjoja, joiden aiheet vaihtelevat manikealaisuuden historiasta ja mustamaalauksesta Graalin virtauksen erilaisiin ilmentymiin aikakausien muutoksissa, sekä henkisten hierarkioiden järjestyksestä moniin muihin esoteerisen maailmankatsomuksen keskeisiin teemoihin. Häneltä kuulin ensimmäistä kertaa myös Danten opettajan Brunetto Latinin elämästä ja teoksista, jotka ehkä vaikuttivat runoilijaan paljon enemmän kuin yleisesti oletetaan.

"Ystävyytemme ei säästynyt välirikoilta. Luojan kiitos, onnistuimme selvittämään kohtalon tuomia ongelmakohtia, ja pääsimme etenemään vaikeimpienkin asioiden suhteen." Eräs kauneimmista kohtaamisistamme oli Aleksis Kiven päivänä 2008 Forum Ursa Majorin kokouksessa, jonne hänet oli kutsuttu henkeä nostattamaan, minkä hän myös teki. Lähtiessäni sanoin meneväni Leonard Cohenin konserttiin isäni kanssa. Witters ei tiennyt Cohenista mitään, mutta toivotti lämpimästi hyvää konserttia, joka todella sellainen olikin. En ole kuullut mitään parempaa.