Tarotin maailmasta – pelilauta ilman peliä

Tutustuin Tarotin ihmeelliseen maailmaan vuonna 1997, kun ystäväni kanssa ostimme yhteisvoimin Aleister Crowleyn kirjoja. Samoihin aikoihin eräällä tutulla oli Thoth (Crowley-Harris) korttipakka, jota hän auliisti lainasi. Frieda Harrisin maalaamien kuvien epäeuklidinen geometria oli ja on yhä vieläkin hätkähdyttävää katseltavaa. Vaikka Harrisilla oli yhteyksiä antroposofisiin piireihin tai ajatteluun, Crowley on silti aivan oma lukunsa. Korteissa on voimakas tunnelma, mutta niiden merkitysulottuvuudet poikkeavat perinteisistä versioista (mukaan lukien Arthur Edward Waiten ja Pamela Colman-Smithin suunnittelema) niin paljon, että niitä on lähestyttävä erikseen, lähes omana maailmanaan.

Vasta joulukuussa 2000 ostin ensimmäisen oman pakkani, vieraillessani Fiskarsin taiteilijakylässä. Kalervo Aaltosen suunnittelema ja Taina Pailoksen maalaama kotoinen ja maanläheinen Kalevala Tarot odotti avautumistaan kesään 2002 asti, jolloin alkoi varsinainen työskentelyni Tarot-korttien kanssa. Jouluna pari vuotta aiemmin olin ottanut ensimmäisiä kortteja 78 joukosta, ja ne olivat vakuuttaneet minut uskomaan merkityksellisten sattumien olemassaoloon myös Tarotin kohdalla. Mutta kesäkuusta 2002 lähtien työskentelin päivittäin vuosien ajan korttien parissa. Ne olivat mukanani kaikkialla, ja tein opiskelijajuhlissa usein tulkintoja ystäville. Hermeneuttista järkeä oli sen verran päässäni jäljellä, etten suoraa "luentaa" tehnyt koskaan, lähinnä annoin korttien mielikuvien ja merkitysten puhutella katsojaa, kertomalla taustoja sekä mahdollisia mielleyhtymiä, jolloin niiden yhteenso(p)ivuus eri elämäntilanteisiin ja yksilöllisen kehityksen vaiheisiin oli vapaasti virtaavaa, helposti lähestyttävää – hyvinkin erilaisia viitekehyksiä omaavien ihmisten kohdalla. Se tuntui oikeasti toimivan. Olen kuullut, että näin Tarot-lukijat saattavat nykypäivänä tehdä laajemminkin. Omalla kohdallani pyörittely kuitenkin jäi vuoden 2008 aikana miltei kokonaan. Silloin tutustuin toiseen Kalevalasta ammentaneeseen versioon, Seppo Huunosen Uuden laulun Kalevalan oheen merkittyihin ”kalevalaisiin kosmogrammeihin”, joita on 22 erilaista kuten Tarotissa on Suurten Salaisuuksien kortteja. Ne muodostavat esoteerisessa mielessä Tarotin keskeisen osan. Muut kortit ovat sukua pelikorteille, ja niiden kiistelty historia ulottuu Persian ja Kiinan varhaisiin kulttuureihin asti. Yhtälailla kiistellyt Suuret Salaisuudet saivat nykyisin tunnustetun muotonsa renessanssiajan Italiassa 1400-luvulla.

Huunosen kohdalla kyseeessä ei ole Tarot kortteina ilmentyen (vaikka kosmogrammien alkuperäinen nimi olikin Kalevala Tarokki, joka jäi lopulta julkaisematta erillisenä versiona). Sen varhaisempia muotoja tai kiinnekohtia voidaan etsiä kulttuurihistoriasta, Michael Maierin ja muiden teosofien ja esoteerisen perinteen tuntijoista lähtien. Kosmogrammi-nimeäkin on käytetty Baselissa jo vuosisatoja sitten alkemistisen kirjallisuuden yhteydessä, mikä on samalla tavoin "itse asian" totuudellisuutta vahvistava tekijä kuin Steinerin esitelmissä esitettyjen tosiasioiden kohdalla on voinut havaita – niille voi ja kannattaakin etsiä vastaavuuksia historiasta, jolloin vanhoja tapahtumia ja asiayhteyksiä voidaan tarkastella nykytiedon valossa.

Uusi Tarot-innostus hieman tarttui minuunkin, kun alkuvuodesta 2022 menin Unio Mysticaan ja ostin perinteisen italialaisen pakan, sen jälkeen Crowleyn kortit ensimmäistä kertaa omikseni, ja lopulta vielä yhden kolmesta vanhimmasta kokoelmasta (Cary-Yale Visconti), 1400-luvulta. Vuonna 2015 olin ostanut hetken mielijohteesta toisen niistä (Visconti-Sforzan) Ekenäsin kirjakaupasta. Alkuperäisissä versioissa ei ole numeroita, ja nimien kohdalla on paljon avoimeksi jääviä tulkinnan mahdollisuuksia. Korttien asetelmaa ja kehystä voidaan katsoa monelta suunnalta. Tämä auttoi ymmärtämään kalevalaisten kosmogrammienkin järjesty(mi)stä.

Merkityksellisiä yhteensattumia voi joskus joutua mietiskelemään kyllästymiseen asti, ennen kuin on valmis myöntämään tai hyväksymään ilmeisiä tosiasioita. Omalla kohdallani tällainen huomio tuli vastaan, kun minulle valkeni, että vuonna 1999 suunnittelemani (ja 2006 viimeistelemäni) shakkityylinen pelilauta ”Graalin Temppeli” on  yhteensopiva kalevalaisten kosmogrammien kanssa. Ennen Uuden laulun Kalevalaan tutustumistani olin jo yhdistänyt Tarot-järjestelmän pelilautaani ja todennut niiden välisen yhteenvirtaavuuden olevan jossain määrin todellisuutta. Pelkästään geometrisista kuvioista koostuvat meditaation apuvälineet (kalevalaiset kosmogrammit) sopivat yhteen pelilautani kuvioiden ja järjestysten kanssa tavalla, jossa ei ole mitään ihmeellistä sinänsä, mutta joka voi omalle kohdalle tullessaan aiheuttaa järkytyksen.

Toinen huomio, johon päädyin vasta viime vuosina, oli suurempaa kokonaisuutta myötäilevä ja yhteen sovitteleva: pelilautani sisältää okkulttien perinteiden parista tunnettuja viitteitä ja vaikutuksia, jotka osaltaan virtaavat yhteen tai ainakin lähelle toisiaan, siinä mielessä, että niitä voidaan tarkastella sen puitteissa, joko yhdessä tai erikseen. Toisin sanoen, on periaatteessa mahdollista nähdä monia erilaisia (ja eri suuntiin kulkeutuviakin) merkitysvirtoja tulkintoineen, riippuen siitä, miten pelilaudan kuvioita, numeroita ja ruutuja suhteutetaan niihin. Yhtälailla Crowleyn järjestelmään, perinteiseen Tarotiin ja pyhän geometrian tulkintoihin kuin Uuden laulun Kalevalaankin liittyen on mahdollista nähdä tai kokea jonkinlaista yhteenso(p)ivuutta. Merkit ovat riittävän selkeitä ja järjestyksessä. Toisaalta ne ovat riittävän epäselviä ja järjestykseltään muunneltavissa, että kaikki tämä tulee mahdolliseksi. Tästä johtuen olen puolileikilläni alkanut kutsua pelilautaa 2000-luvun versioksi….

Lopuksi haluan mainita, että jätin tarkoituksella itse pelin suunnittelun ja säännöt keskeneräisiksi. Sen tulisi olla vain mietiskelyn apuvälineenä tai ehkä näyttelyesineenä museossa. Merkitykset ja viitteet ovat olemassa (ja todistettavissa, mutta se on jo toinen tarina). Silti ne ovat yhtälailla kaikki löydettävissä myös puhtaasti henkisillä tavoilla – kuin historiamme eri tasoiltakin. Olennaista on jonkinlainen yhteenkokoaminen tai kaleidoskooppi menneisyyden esoteeristen voimavirtausten keskeisistä kuvista. Ne jäävät kuitenkin helposti kuolleiksi, ellei niitä elävöitetä omalla henkisellä työllä. Siksi korostan pelilaudan viitteellistä merkitystä. On aina parempi tehdä Salomonin sinetti eurytmisesti kuin katsella sitä pelin ruutujen keskellä (vaikka kyse olisikin puusta tehdystä shakkityylisestä pelilaudasta ja sähköttömästä kulttuurimuodosta, ei digimaailman ruutukaaoksesta). Tästä oli Steineriltakin vakavia varoituksia, joihin liittyen voin todeta yrittäneeni ottaa opiksi.

Coffee, room for empathy

"St. Petersburg in December 2012. With the Bronze Horseman riding on Finnish rock and behind it St. Isaac's Cathedral, too. Photo by Lavra. Sometimes we're all Anonymous Anthros. And first we quote Alexandr Pushkin, then we quote Juri Shevtsuk. I love these beautiful cities on the shores of the Baltic sea. They're all very different, and that's what makes them so interesting. St. Petersburg is not only the window to the West, it is also the window to the East. The city was designed mainly by French and Italian architects, and it looks like no other in Russia. It is a unique blend of various influences, and remains one of the great European culture capitals, as the Venice of the North. So why not begin with Andrei Belyi's masterpiece from 1913/1922, the original published and the final Berlin version, although neither of them is the only official Peterburg, since Belyi's technique of writing had something to do with continuity and variation."

The text above was originally written and published in December 2012, after my second trip to St. Petersburg. The first time I went there was in September, 2010. And I confess, I fell in love with Russia, at the very first sight. Even though I was just visiting and day tripping. But when I returned home to Helsinki, I fell even more in love with Finland. I remember this all too well, it was one of those nights and moments of in-out-sight. I thought I understood something about the relations between Finland and Russia. In spiritual and esoteric circles both countries play a significant role in the cultural history of tomorrow, Finland as a bridge between the European culture and the Russian soul (in its purest form carrying the Grail consciousness). The reality of today's world shows another kind of face altogether. There may not be much one could do to help the situation and catastrophe to be solved, but Truth will set you free as it has done before and as it will for ever more.

There is a saying "tea and sympathy", that is quite common here in Finland. Maybe it is because of our beloved neighbour, who likes to drink tea? For my part, I have always been more like some Coffee-Grinder Man, at times even to the very bone. My old German friend and teacher told me during our last meeting years ago that his father used to say tea is for liars, coffee drinkers tell the truth. My intention is not to repeat the same. I only wish to point out that we may need more coffee and room for empathy, rather than tea and sympathy. For empathy retains a healthy distance, while taking part in the other's feelings. Sympathy goes all the way becoming one with the other, without reflecting or distancing. This kind of activity leads to trouble, and usually a move towards antipathy will follow anyway. Empathy could be seen as a kind of middle between these two opposed forces in the human soul. It is clear that we need all of these things, but it may not be wise to have more tea and sympathy. Though, coffee is really not that good, either. It has a tendency to bring out too much antipathy in us, creating the very need for some black tea party etc. I was just saying, it was just a saying.

"Pax tibi. San Marco in the winter light of January 2016. They say it's the best time to go to Venice. Photo by Antti Filppu. And peace be with you, too, Marcello Mastroianni (1924-1996). At the Venice Film Festival a year after his death there was a controversial scene acted out between his close ones. Around the same time I first heard about the great actor himself. Mastroianni has helped me in a whole lot of situations with his mock-Latin-Lover Italian humour. I thank you from the bottom of my heart, Marce(llo)."

Whenever I go to Italy, I drink my one-euro-espresso standing, not like the other foreigners who pay too much for a seat they don't really need. The verse here was written down and made public in early 2016, after our little Italian journey.

Lisää vanhoja esseitä

Vuoden 2021 aikana sain kootuksi vanhoja esseitä, arvioita ja kolumneja julkaistavaksi kolmen teoksen muodossa. Hermeettisiä Kahvihetkiä, Ilmestyskirjan Kynnyksiä ja Esseekolumnit edustavat polkuni eri vaiheita ja tyylilajeja. Suuri osa ajastani varhaisten töiden parissa on vietetty "syrjäisillä seuduilla ja hiljaisilla vesillä" liikkuen. Tosin julkinen paine voi olla kovaa, mikäli aiheet ovat tulenarkoja, kuten asiani ovat usein olleet. Kymen Sanomiin kirjoittamani kolumnit edustavat itselleni alaa, jonka hallitsen parhaiten, mutta valitettavasti sellaiseen on ollut vain vähän mahdollisuuksia aiemmin. Kun kesällä 2021 kävi lopulta selväksi, ettei sanomalehteen enää voi kirjoittaa, sain kuitenkin luvan julkaista vanhat Esseekolumnit. Takojaan kirjoitin satunnaisesti vuodesta 2008 lähtien, ja 2020 viimeiseen numeroon saatoin julkaisukuntoon vanhan luonnoksen Ilmestyskirjan kynnyksiin liittyen. Hermeettisiä Kahvihetkiä sisältää hartaudella ja huumorilla viimeisteltyjä ja viimeistelemättömiä tekstejä eri ajoilta ja hyvinkin eri suunnista. Huomionarvoisena mainittakoon teoksen viimeinen luku, Fragmenteista kuvia uuden ajan kahvilakeskusteluja varten, joka oli oma osuuteni pahamaineiseen Väen Tunto -esseekokoelmaan. Teksti on eräällä tavalla  merkityksellisimpiä töitäni. Se sisältää teemoja, jotka olivat ja ovat edelleen ajankohtaisia - sekä väellä ja voimalla esiin otettuja, rivien väleistä nostettuja huomautuksia. Siksi kehtaan mainostaa, esseekokoelmahan jäi lähes täysin vaille huomiota ilmestyessään 2012, ja oli koko Idiootti -kustantamon suurin floppi. Kirjaa oli vuosien ajan turhaan saatavilla kaupoista, mutta painoksen mennessä poltettavaksi merkittävä osuus pelastui ja kappaleet ovat ehkä viimein löytäneet lukijansa. Oma tekstini julkaistaan uudestaan kustantajan luvalla.

Ilmestyskirjan Kynnyksiä käsittelee sellaisia ajankohtaisia ja ajattomia aiheita, joista on vaikea sanoa mitään täysin varmaa. Esitänkin lähinnä (kynnys)kysymyksiä ja uusia näkökulmia. Mukana on ulkokohtaista kulttuurikritiikkiä ja sisäistä, omiin tuntoihin perustuvaa tietoa. Emil Bock huomautti Vanhan testamentin alkavan myytistä ja päättyvän legendaan tai historiaan. Uusi testamentti puolestaan alkaa historiasta tai legendasta ja päättyy myyttiin. Antropologi Victor Turner puhui myyteistä alkujen, ei loppujen merkitsijöinä. Antroposofia sovittaa yhteen tieteellistä ja taiteellista "olemusta", sen pohjalla toimii samoja voimavaroja, joita löytyy uskonnosta ja mytologiasta. Olen ammentanut vapaasti näistä lähteistä. Puhe on myös asioiden, tapahtumien tai olemusten havaitsemisesta ja käsittämisestä ”suoraan hengestä käsin”, ilman kirjallisia tai muita perinteisiä viitteitä, joihin yleisesti nojaudutaan, kun yritetään uskotella ihmisille esitettyjen väitteiden pohjaavan todellisuuteen. Jokainen taiteilija, ajattelija ja oman elämänsä tietäjä tai profeetta on kutsuttu osallistumaan sen kokemiseen ja tutkimiseen, armolahjojensa ja kykyjensä mukaisesti. Teos on tarkoitettu vapaan hengen ideaalia kohti käyville. Huolimatta joistakin kannanotoistaan sekä aihepiirien äärimmäisyydestä johtuen tekijä painottaa erilaisille näkemyksille olevan paikkansa ja oikeutuksensa.

Lyrics / Flor & Blancheflor again

After seven long years, I finally changed the layout of Lyrics / Flor & Blancheflor (in 2021). It was first published on the Mythic Poetry site late in December 2010 (and during the following months). In October 2011 on Virta zine's 8th issue there were many of the collection's poems in print. The Chapter I Strindberg, Hölderlin & Celan was also published in the anthroposophical culture magazine Takoja in three parts (issues 3/12, 4/12 and 2/13), each with an essay dealing with some of the main themes. In 2013 most of the remaining poems were published in Virta zine's issue 9, first in digital form (January), and later in print (June). Early versions of Chapter IV and V were published in Virta zine's issue 3 already in 2004. Chapter III was released in 2000, as "the story that was not sung" and the lyrics of Pathways & The Flowery March. Only the Letters in May fragments (in Chapters II and VI) did not appear in print before.........

A friend mentioned the Lulu self-publishing company, and in autumn 2013 Lyrics / Flor & Blancheflor finally saw the light of day as a traditional printed book. I held a little party at my home in October (for a few beautiful guests and old friends, who played a part in it one way or the other). For a year I didn't touch the book at all. It would have been easy, but the themes and the lines had already been ground and roasted so well, that there was no point in going on for ever like that. However, in September 2014 I added a cursive font and a quote or two (for the first and the last poems), not really changing the letters, only their tone and surroundings. I tried to make the photos work for the poems, but I failed in the layout itself. And in the end of 2014, the book was approved for global distribution, which was an important milestone, but unfortunately the price was terrible. I could not affect this at all. And as the layout was a kind of (dis)aster, there was no way for the book to have what it needed. The good thing was that Lyrics / Flor & Blancheflor had some visibility, theoretically speaking, at least.

When the time came for me to take up this work again, I really tried to get it done right. The bad thing was, I had to quit all the distribution channels and let the old version go. But the good thing is the book now has the best layout it ever had. A few minor changes were made into the text (of The Beautiful Chorus, taken from a note book written in 2014, and old brackets for the Black Wine, too) to honour "the tradition". The price is decent once again. For a book with 112 pages in colour, to pay 20 euros (plus the infernal postage, of course) is not so bad. I would like to see some reviews after all these years, even though the collection is old in today's standards. But it is "mythic poetry", for Christ's sake, is it not?

Latin Lover Akademeia

(Epä)tieteelliset esseefragmentit yliopistovuosiltani 1999-2005 (sekä päättävä jälkikirjoitus toukokuulta 2007) ovat saaneet odottaa julkeistamistaan. Mikään oikea kirja ei ole kyseessä, ja kirjailijaa on sanottu anarkistiksi, vaikka samalla edustaakin hieman porvarillista mielenlaatua ja olemusta. Alkuperäinen otsikko Anonymous Anthropology, jonka olin keksinyt jo kauan sitten, piti lopultakin vaihtaa toiseen, sillä nykyaikojen salaliitot ja teoriat eivät antaneet muuta mahdollisuutta. Sinänsä, antropologian keskeisenä tehtävänä länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on "radikaali kyseenalaistaminen" ja kritiikki kaikkia vallitsevia näkökulmia kohtaan, osoittaakseen, että aina voidaan ajatella toisinkin. Qanon-liikkeiden ja yksipuolisten totuuksien aikana tämä tehtävä ei ole toteutunut ollenkaan, mikä on hyvin huolestuttavaa. En kuitenkaan halunnut lähteä tekemään asiasta X.X.X.X. Aikoinaan, kun tulin Helsingin keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon, suoraan lukiosta ja takki auki potkien ovet sisään, olin täynnä sekavaa uhmaa ja maailmanpaloa, mutta myös hyvin väsynyt. Lepäsinkin usein päärakennuksen Hiljaisessa Huoneessa, joka oli uskovaisille ja rukoukselle pyhitetty tila. Minut häädettiin sieltä pois kuin mustamaalattu lammas, kun kävi selväksi, etten rukoillut vaan pelkästään nukuin. Ja olinhan minä kirjoittanut vieraskirjaan Bathoryn One Rode To Asa Bayn sanoitukset ja epäasiallisia huomioita uskovaisuudesta. Soitin kappaleen antropologian johdantoseminaarissa (1998), osana ensimmäistä esitelmääni aiheesta "kuinka kulttuurit muuttuvat". Assistentti Ruohonen kiitteli tekoani vielä vuosien jälkeen. Tekstin viereen olin kirjoittanut: päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus.

Olkoon teokseni otsikko Latin Lover Akademeia. Yritin suorittaa latinan alkeiskurssia jo keväällä 1999, siinä kuitenkaan onnistumatta. Muutamaa vuotta myöhemmin yritin uudestaan (2004), mutta se jäi suorittamatta. Kovinkaan monen kurssin kohdalla näin ei käynyt, ja voin kiitollisena vielä kaikkien vuosien jälkeenkin todeta, että otin ja sain kaiken mahdollisen irti opinnoistani. Maailmanluokan opetus ja sivistysyliopiston henki (sekä rahoitus ja ajan suoma työrauha) tekivät sen mahdolliseksi. Toki siihen vaadittiin oman asenteen ja työmoraalin jatkuvaa uudistamista. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun hevon- ja lehmänsontakuiluun pudottuani nousin sieltä ylös vastoin odotuksia, ja aloitin kaiken uudestaan. Hyvän alun jälkeen minut kutsuttiin samalla kertaa sekä siviilipalvelukseen (Aleksanterin teatteriin) että Omnium Gatherumin laulajaksi.

Lisää hankaluuksiahan siitä seurasi, mutta en kadu mitään. Kun palasin ruotuun kesällä 2002, minulle tarjottiin ulospääsyä helpoimman kautta. Sanoin haluavani opiskella tosissani, ja niin todella tapahtui seuraavien vuosien aikana. Ihmetellä täytyy, miten kykenin siihen kaikkeen. Toimitin (vuosina 2001-2003) ainejärjestön Väki-lehteä, toimin uusien opiskelijoiden tuutorina yms. Teimme OG:n ja TYM:in kanssa useamman täyspitkän ja muutaman lyhyemmänkin tallenteen. Viimeiset esseeni yliopistolle eivät asettuneet opiskelijoille tarkoitettuihin (eivätkä oikein muihinkaan) kehyksiin. Todettakoon vielä, ettei pituudeltaan yli 180 sivuista, sekä tyyliltään että sisällöltään vaatimuksista poikkeavaa ja erikoista graduani olisi ollut mahdollista toteuttaa, jos professori ei olisi osoittanut armoa minua kohtaan, ja ellei tilanteeni musiikkirintamalla olisi muuttunut.

Heikkona hetkenä on harmittanut, ettei uraton kehitykseni ole noudattanut perinteisiä malleja, tahattoman an-arkistisena ulkopuolisena on joskus ollut vaikeaa ja yksinäistä, vaikka puoliso vierellä olisikin. Ura yliopistossa jäi puolitiehen, samoin kävi useiden eri yhtyeiden suhteen, mikäli asiaa katsotaan nykypäivän vallitsevien ajatusmaailmojen läpi. Olen ollut monissa erilaisissa virtauksissa mukana. Epämääräiset legendat ovat tehneet oman osuutensa, joihin voisin todeta, että minultakin saa kysyä, miten asia oikeasti on, jos totuuden tavoitteleminen ylipäätään kiinnostaa. Tai ehkä olisi vain annettava olla.

Waldorf Henkeen

Kirjani Waldorf Henkeen kannessa on vesivärimaalauksia, jotka tein yleisopintovuodella (2009-2010) Snellman-korkeakoulussa. Teos on oma osuuteni steinerkoulun satavuotisjuhliin, sekä vanhan opinahjoni 40-vuotislahjaksi tarkoitettu. Julkaisu on vakiintuneen tavan mukaan "(epä)virallinen", eikä edusta sen enempää steinerkoulujen kuin Snellman-korkeakoulunkaan opetuksen linjaa tai näkemyksiä. Se on opiskelutöiden kokoelma, jonka tekstit on kirjoitettu vuosina 2009-2015. Kirjani ei myöskään ole nykyisen tieteellisen / kirjallisuuspiirien ajattelun mallien mukaisesti toimitettu, vaan lähinnä ulkomuodoltaan eli taitoltaan hiomaton tee-se-itse -rakkauden työ, jonka sisältöihin ja tekstin eri sävyihin voi silti rauhassa vapaasti tutustua. Osa kappaleista on tehty nopeasti ja hätäisesti, kuten opiskellessa usein saattaa käydä. En ole muuttanut tekstejä toisenlaisiksi jälkikäteen. Kirjassa on kaikesta huolimatta vähän asiaakin, josta puolet painaa enemmän, toisen puolen sisällöissäkin toivottavasti häilyy edes jonkinlainen helmi tai sanojen arkusta löytyvä aarrekartta, jonka avulla voi jatkaa omalla tiellään etsimistä. 

Teos kunnioittaa myös vuonna 2016 edesmenneen kansantaiteilijamme Erkki Pirtolan muistoa. Oli suuri ilo saada tavata hänet useampaan kertaan. Kävimme hedelmällisiä keskusteluja kahvin ja tupakan ohessa. Erkki Pirtola kuului Snellman-korkeakoulun perustajiin, ja piti siellä kuolemaansa asti taidehistorian kurssia. Pirtola kertoi, miten tärkeää hänelle oli toteuttaa itseään koulussa, jonka perustuksia hän oli ollut luomassa. Oppilinjaukset ovat muuttuneet joskus edes takaisinkin vuosien aikana. Kirjassani mainitaan ohimennen joitakin esimerkkejä. 

Ehkä tämänkaltainen ei-mitään-genreä edustava teos kykenee lähestymään teemoja, joiden käsittely virallisen akateemisen keskustelun puitteissa olisi ollut mahdotonta. Opiskelutöiden painoarvoa ei ole mahdollista vertaisarvioida missään mielessä, teksteilläni ei ole käytännössä mitään merkitystä siinä suhteessa. Samalla ne voivat avata ovia uusiin näköaloihin. 

Tarkoitukseni ei myöskään ollut astua opettajankouluttajien varpaille tai nenille. Varmuudella voin sanoa kirjan olleen tekemisen arvoinen, uskallan mainostaa ehkä lukemisenkin arvoiseksi. Kokoamiseen liittyi vaiheita, joista on mainittava. Kun syksyllä 2019 sain ensimmäisen luonnoksen lähes valmiiksi, tiedosto kaatui liian suurena (käyttämäni ohjelma oli alkeellinen, eikä soveltunut kuvien käsittelyyn). Ajattelin tuolloin, ennen Reijo Wileniuksen poismenoa, että ehkä niin oli tarkoitettu, ja painatin kirjaa vain itselleni muistoksi. Kun alkuvuodesta 2020 kävin Stuttgartissa ja näin alkuperäisen koulurakennuksen paikalla työmaan, mielessäni heräsi uudelleen kirjan toteuttaminen julkiseen käyttöön. Kotiin palattuani avasin tiedoston ja jälleenrakensin teoksen. Viimeistely jäi puolitiehen, kuten edelliselläkin kerralla. Saatuani luvan Uuden laulun Kalevalaa koskevaan tekstiini liittyen, päätin julkaista Waldorf Henkeen kirjani heti maaliskuun alussa 2020, kun se vielä pysyi koossa.....

Vanha vertaus tupakasta pitänee paikkansa tässäkin, poskisauhuja poltellessa Waldorf ei pääse vaikuttamaan. Se on vedettävä henkeen asti, jotta ihminen voi kokea vaikutuksen kokonaisvaltaisesti. Mikäli teos nähdään osana "henkisen kasvun Snellman-korkeakoulun" vapaan ajattelun tietä, se voi toimia oikealla tavalla ja oikeassa mielessä. 

Old Riga Romanticism

The latest handmade empty book, b(r)ought from Old Riga in August 2020. My little brother went there, and had to go through some trouble to find this beauty. The book reminds me of my first one, also purchased in August, when the tide changed in the beginning of another thousand years. I paid for it all, with interest and everything. Little brother told me there were not that many of these books anymore, so this may be another culture form waning. Hopefully not altogether, because the benefits of handwriting are too dear to be lost. Picture was kindly taken by Mihaela M.

I have a biblical number of books already, and I have decided that it is enough. I am no longer searching or waiting for another. The whole idea has been and still is to let this kind of working flourish again. Please, give your friends and relatives a gift to remember, or keep it to yourself. I assure you that the lines will never be wasted, if you begin to write notes like these. It may offer you a different kind of tone or landscape to reflect upon, instead of and besides the daily screens that have become necessary evil in our time. This handwriting cult is one of the main themes in my work as an artist, and as it has taken two decades to reach this point, I am looking for more readers and stages to....

Of Love and Grand Mothers

Basel, the city of alchemy and humanism, in February 2020. Photos by Antti Filppu. I visited there shortly before the world changed and went under lockdown. For years I had not been anywhere, and even this little journey had been cancelled many times already. I wanted to have some of that good old perspective of a real tourist again. For various and quite obvious reasons, actually. Northern Switzerland has become familiar to me during the last decade and a half. I have been a few times to Dornach since 2008, but never had the chance to really see Basel itself. Was I destroying whatever little remains of my reputation there may have been left, with this ever-flowing talk of one and the same thing (I will not mention it now). Something else was needed here, for my old f(r)iends and all strangers, too. And if I was annoying, please just let it go by. I have been honest and searching for the truth, like most of you?

Anyway, now I have learned that love and grandmothers indeed make the world go around. And I saw "pictures of naked ladies" hanging on the wall, though not quite like Blackie Lawless himself. I went to Fondation Beyeler to see Claude Monet's water lilies, but the line was too long and winding. So I took a walk in the garden and found a free exhibition at the Kunst Raum Riehen. I decided to give it a try. There were Jenny Rova's beautiful features all over the place. I was moved when I came out of there. In the age of hard porn a few nude pictures don't really mean anything at all. But there was love and romance in those photos, and the surroundings were somehow resembling the ones I have come to know. I was really touched by the exhibition. 

About the grandmothers, I accidentally met a few older ladies during the weekend. We had conversations (in a tram and the hallway of an auditorium) that were meaningful and gave me a sense of purpose. I have always loved and believed in the grand mothers, for their human and warm-hearted wisdom. Somehow there is an endless wiseguy talk (of hate and despise) in this world. And it has been growing everywhere for years. The care of our elders has been questioned, and it works in both ways. We take care of them, and there is a kind of hidden flow of "something higher" given to us in return. This is how it has always been, although the ways differ. The ideal is the same. We need their thoughts and prayers more than we know. 

Encouraged by this lady in a tram, I met Nietzsche once more. And following my own lines of work, I found Paracelsus in his old home, known as the Pharmaceutical museum. Not to mention Hermann Hesse, I stayed two nights in Hotel Krafft, where The Steppenwolf was written. For various and quite obvious reasons, to repeat myself again. There were many others, too. I had raclette and bought a few books. Even this poor little journey would not have been made without my beloved grandmother.

Ukko-Kolin huipulla tuulee

Ukko-Koli Juhannuksena 2019. Ajoin lauantaina suoraan Ylämaalta Kolille seuraamaan Luontorauhan julistusta, joka annettiin ensimmäisen kerran 2017 kesällä. En ollut itse nähnyt tapahtumaa paikan päältä aiemmin. Ehdin sopivasti luontokeskuksen seminaarin viimeiselle luennolle, jonka jälkeen siirryimme Ukko-Kolin huipulle. Ohjelmassa oli muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan, musiikkiesitys oli improvisoitava, sillä toinen muusikoista oli sairastumisen vuoksi joutunut perumaan tulonsa. Luontorauhan julisti alkaneeksi emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa. Haitarin säestyksellä baritoni Juha Kotilainen tulkitsi Veikko Salmen sanoittaman ja Kalervo Halosen säveltämän kappaleen "Maailma on kaunis". Se oli hyvin valittu vaihtoehto ja tilanteeseen sopiva muutenkin, lämminhenkinen ja maanläheinen huumori taustalla teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen (sivuhuomiona mainittakoon, että sanalla "maailma" voi olla täysin vastakkaisia merkityksiä riippuen asiayhteydestä, sillä voidaan viitata niin henkiseen monismiin kuin materialismiinkin). Ympäristöllä ja seurueella oli oma lisänsä. Minua pyydettiin varmuuden vuoksi pitelemään sateenvarjoa haitaristille, vaikkei sade ripotellut enää alkunäytöksen jälkeen. Taiteilija Viivi Maria Saarenkylä soitti lopuksi vielä oman improvisaationsa.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä 

Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta istua iltaa yksinänsä

Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta vaistota viesti suuremmasta

Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

From der Angstweg to Alexandria

Der Angstweg, or Ahdistuspolku, was half-way opened to the public in July 2017, in Sigvartsby, Hamina, where the library of Alexandria was found again a few years earlier (in January 2013). The path leads to a field nearby, and there one could hear the city church bells ringing. The library has a  collection of cultural and esoteric history, including a few gems. When I began collecting the books in the nineties, I did not know there would be a time when books have become rarities. Now the hour has come, and I am grateful that I continued the work during those lazy days when it seemed like a fool's quest. Alexandria has even received "a donation" from the library of Hamina; a collection of poetry books in Finnish. All the necessary items of cultural history are there to remind us of the past century's crazy or evil undertakings and erratic wanderings, from Hitler's Mein Kampf to Lenin's State and Revolution (in Finnish, among dozens of Marxist classics from the Soviet printing houses), and many things in between. Some hidden treasures balance the horrors; books like Pekka Ervast's Christosophisia peruskysymyksiä I-II and Friedrich Rittelmeyer's letters on Meditation (in Deutsch of course, dating from the times of crisis). 

  There are memories in the form of dedications, like the late Colin Wilson's The Outsider, fourth edition from 1956, with "warm regards". I met him at the library of Pasila in 2007, and he wondered where on earth did I get that book. And I still wonder, too. Even Aarni Kouta's less known Lusiferin kannel (signed by the maker) and Ristin tie are there. Showing the metamorphosis of a poet and thinker who was trying to get a hold of the higher spiritual truths opening in the darkness and light of the 20th century.

  I have obtained a few priceless ones from the Sophia cultural centre in Kallvik, like John Meyendorff's classic Byzantine Theology, with a dedication from the writer himself to the Archbishop Paul of Finland, and other works by the Orthodox Masters. Alexandria is located in a private house, but who knows, it may be open to public some day. And it has been possible to loan books from there, since the very beginning.

"Rakas ystävä!"

Reinald Witters (1929-2018) tunsi Hölderlinin, Heideggerin ja Novaliksen alkukielellä paremmin kuin kukaan toinen Suomesta käsin maailmaa katsova. Olen ikuisesti kiitollinen, että sain tutustua häneen. Meistä tuli ystävät vuonna 2007, kun löysin tieni hänen luennoilleen Helsingissä. En ole kuullut kenenkään puhuvan yhtä kauniisti ja korkealentoisesti "enkeleistä ja ihmisistä". Heidegger ei ollut hänelle vain kotoinen ääni synnyinmaasta. Novalis oli profeetta, jonka nimen ihmeellisen tarinan sain kuulla Wittersin unohtumattomilla luennoilla. Hölderlin liikkui kääntäen antiikin kreikan ja varhaisromanttisen Euroopan välillä. Witters käveli toisen maailmansodan jälkeen "pitkin kaunista mutta tuhottua Saksan maata", Hölderlinin kootut teokset mukanaan. Kurjuudesta ja köyhyydestä huolimatta nuoret vaeltajat otettiin aina hyvin vastaan. Saksassa ajateltiin, että iltaisin ovelle ilmestynyt saattoi olla Jumalan lähettiläs. Katkelmat ovat peräisin Takojan numerosta 3/18.

"Syyskuussa 2007 istuin ensimmäistä kertaa Suomen antroposofisen liiton salissa ja ihmettelin, minne olin joutunut. Olinko lopultakin menettänyt viimeisen uskottavuuden rippeen akateemisen maailman ja ystävieni silmissä, ajautunut epämääräiseen lahkoon outojen ihmisten keskelle, syvälle huuhaan suohon?

  Paikalle asteli vanha, valkohapsinen mies, joka alkoi hitaasti puhua suomea vahvalla saksalaiskorostuksella. Vaikutelma oli 'kyseenalainen', pelko ja vavistus pyrkivät sieluun. Mutta vieraan(varainen) katse kohtasi tuntemattoman ja jotain syttyi. Ennen kuin esitelmä oli päässyt puoliväliin, Kant, Novalis, Platon ja Heidegger oli mainittu ja tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Myöhemmin Rilke ja Hölderlin sinetöivät vaikutuksen.

  Elävää tekstiä ei voi toistaa, puhetta ihmiseltä toiselle ei voi täysin koneellisesti tallentaa. Todellisesta kohtaamisesta jää silloin lähinnä kuoret ja ulkopintaa, ilman kokonaisvaltaista inhimillistä syvyysvaikutelmaa. Mikään ei voi korvata elävää ihmiskohtaamista, puheen välityksellä tapahtuvaa yhteyden syntymistä.

  Hänen puheensa oli runollista, Sofian korkealentoista hengen liikettä, saksalaisittain suomenkieleen tuotuna. Siinä oli jotain erityistä. Saksalainen, joka vuosikymmenten ajan sisäistää suomenkieltä, välittää kuulijoille näiden kielten olemuksista muutakin kuin pelkästään yhden kielen varassa eläneen puheista voisi välittyä."

"The Cathedral of Freiburg, Easter Monday 2009. I went searching for a path and found one, although it was not the path I was looking for. In the Black Forest the earth was green, by the road to the city a stream of water was flowing on, and the air in the sky outside the cathedral was uplifting. Inside, candles were lit and their fire warmed people's hearts. The path was my very own, not someone else's"

Ottamani kuva on osa Paul Celanista ja Martin Heideggerista kertovaa runoa, joka on ensimmäisen luvun kolmas kappale teoksessa Lyrics / Flor & Blancheflor. Myös Wittersin esille tuomat aiheet liittyvät runooni aivan olennaisesti.

"Ylitimme sukupolvien välisen kuilun. Sen ei oikeastaan olisi pitänyt olla mahdollista. Toinen oli vaeltanut 40-luvun lopulla pitkin Saksaa ja kantanut sodan jälkeisten aikojen oikeistolaisia jälkiä siitä asti. Minä olin kolmea kymmentä lähestyvä, yliopistosta vastavalmistunut ja hyvin kriittiseen, äärivasemmistolaiseen ajatteluun opetettu. Vaikka olen aina tullut paremmin toimeen vanhusten kuin nuorison kanssa, tämä kuilu oli syvempi ja pahempi kuin kukaan voi tietää. Silti se ylitettiin hentoa siltaa pitkin, aivan kuten Hölderlin kuvaa runoluonnoksessaan, jonka käänsin yhdessä puolisoni kanssa alkuvuodesta 2008. Vein käsinkirjoitetun 'papyruskäärön' Wittersin Helsingin luennolle. Kahta tai kolmea päivää myöhemmin avasin Kolilla Paimentuvan oven löytääkseni sen toiselta puolen pöydän ääressä istuvan ja iltarukouksen parissa meditoivan vanhan miehen. Kumpikin meistä oli yhtä hämmästynyt ja iloinen yllättävästä kohtaamisestamme. Tuolloin, Forum Ursa Majoria perustettaessa, hän kertoi kahvilakeskusteluissamme Heideggerin ja Steinerin yhtäläisyyksistä, sekä niihin pohjautuvista mahdollisuuksista. Kukaan muu ei ole puhunut samalla tavoin. Hän tunsi Heideggerin ja Hölderlinin alkuperäistuotannon läpikotaisin."

"A note paper for Strindberg, Hölderlin & Celan part III. Written in December 2009, there are all the necessary items a wanderer needs, from The Tree of Life diagram to the ladder and the question mark Celan wrote on Heidegger's guest book. The wind and the spirit blow into one for a moment, with some insanity and a Peter Deunov quote to save the day. No, I do not sell my Heidegger-Celan hopes."

Olen tehnyt Wittersin (vuosina 2007-2013) pitämistä luentosarjoista useita muistikirjoja, joiden aiheet vaihtelevat manikealaisuuden historiasta ja mustamaalauksesta Graalin virtauksen erilaisiin ilmentymiin aikakausien muutoksissa, sekä henkisten hierarkioiden järjestyksestä moniin muihin esoteerisen maailmankatsomuksen keskeisiin teemoihin. Häneltä kuulin ensimmäistä kertaa myös Danten opettajan Brunetto Latinin elämästä ja teoksista, jotka ehkä vaikuttivat runoilijaan paljon enemmän kuin yleisesti oletetaan.

"Ystävyytemme ei säästynyt välirikoilta. Luojan kiitos, onnistuimme selvittämään kohtalon tuomia ongelmakohtia, ja pääsimme etenemään vaikeimpienkin asioiden suhteen." Eräs kauneimmista kohtaamisistamme oli Aleksis Kiven päivänä 2008 Forum Ursa Majorin kokouksessa, jonne hänet oli kutsuttu henkeä nostattamaan, minkä hän myös teki. Lähtiessäni sanoin meneväni Leonard Cohenin konserttiin isäni kanssa. Witters ei tiennyt Cohenista mitään, mutta toivotti lämpimästi hyvää konserttia, joka todella sellainen olikin. En ole kuullut mitään parempaa.

Crossville Skyline and all the Romance

A view from our Kallvik balcony in 2012, hiding more than it reveals. The park hidden behind the trees is called Mustakivenpuisto (Blackstone park), and the sky belongs to Rastila (in English one could say Crossville). But it is a vague reference, because the houses visible are in Kallvik and only the horizon takes the watcher to another kind of X.X.X.X. There is also a meaningful shape drawn on the ground below, unseen to the eye in this picture, but concrete as logic in holy geometry, and referring to something truthful, as well (a triangle, with two open triangles on its sides and a square on top). I came to know what it feels like to be in somebody else's visionary dreams, taken into another individual's consciousness and plans. Ever since, I've been even more careful with my own poetry, and the ones I write about. God knows what's good and right for others.

The title reminds of a duet I like, with Johnny Cash giving a beautifully conservative edge to Bob Dylan's 1960s folk protest ways. I'm an old-timer and my views are like that, in part at least. For I've always been an oppressive kind of guy, too. I'd like to underline it's making the cross heavier. Maybe that's why I like to see them get (along) together, these differing views and times. We are on a forward march, and there is no going back. However, the spirit of truth..... 

"Malta, Valletta, in October 2011. So, there is a right time and a right place for everything. If I had gone to Malta before, I would not have liked it the way I did. Had I gone later, it may not have been the same, either. This was the hour for that place. Maybe there will be another time. But some things will never change. These photos are nothing but stills from the sunshine and the romance of Malta."

"There is a whole story and quite a different reality behind them as well. During the fall of that year I thought I was going to break down. But somehow I didn't. This was not the first time I've been in trouble, but it made it to my all time top three list of 'breakdance'."

"Courage in Malta, with my back against the wall. I stood there in the city built by gentlemen for gentlemen, as Walter Scott so eloquently put it. Churchill said Malta must be kept no matter what. Hitler wanted the island at all cost, but the fortress witheld. I saw Francis Ford Coppola's film Youth without youth just a few weeks before my journey. For blessed Gerard."

The three romantic quotes above were written and published on this very site a long ago, then taken out and now replaced, as time ever flows on and on, in a circle, a line and even beyond itself. Pictures taken by Antti Filppu and Laura Vilva.

A meeting (place) of lovers

The end of July in 2016, captured by Laura Vilva. The place is called Sigvartsby, an old village near Hamina, where my parents live and where I spent my early youth in misery and pain. This picture tries to speak. It is the Master of the Mandolin, Tomi Pekkola, on the right. I am next to him, and we are playing Love itself or maybe Suzanne, on a garden party. My little sister Laura is on the left with my little daughter.

One theme could be the bed where I had my first kiss of love. The room has a view over this garden and the apple trees. But it's not what I want to tell now. My little brother, who was born the next morning (in May 1995), told me a story about KISS. Paul Stanley said in an interview that sometimes the musing and the atmosphere seem to be at odds with the reality. A good song could be written on a thin story. The muse may be someone who only exchanges a few words with the poet, or just a glance. Neither does this mean that a poet who writes the song is caught up in it (although it could happen).

This was my little brother's response to my whining. I had told him about my guitar, how it was named after St. Anne. There is a Lady of Romance, too. But only as a memory of the ballad of a young man that happened to receive another verse or three. In the beginning of 2010 I was finishing my old collection of poetry (Flor & Blancheflor), and I walked the streets of Helsinki when someone passed by, who may have been the one mentioned in The Thin Young Men. I sent her a letter, telling about my poem and her initials in the notes. She did not respond, but I'd soon receive a name for my new guitar, two alternative verses for Suzanne and a part of the poem called Beautiful (detached from the original TYM). After a year or so I searched her out and realized a few odd synchronicities that seemed to relate to my songs and performances. I made a decision not to approach her "in real life", because it could be trespassing. Then a f(r)iend of mine wanted to take me along to see her, for they had some business to deal with. This happened on the day I'd give Virta 8 magazine's final version to Unigrafia printing house. When we met her I smiled in a foolish way, not saying anything or introducing myself. She did not tell me anything, either, only introduced herself by name. They had a private discussion and after that my f(r)iend accused me of stalking. In vain I tried to tell him about "meaningful coincidences" (the poem with her initials would be printed right after our meeting that never happened). Another reason behind this nonsense is that she was the one who gave me that image of Tryst, a meeting (place) of lovers, already in 2003. She had been like a muse, and I never understood why or how it came to be that way. Because we only met a few times, and pretty much nothing ever happened. Well, you know what..... Poetry is like that.

Terveisiä pahasta paikasta

Teksti on alunperin kirjoitettu ja julkaistu lokakuussa 2006 (englanninkieliset osat kirjoitettu 2005).

Kesäinen ilta Helsingissä 2004. Lähes tyhjässä elokuvateatterissa näytettiin Bernardo Bertoluccin ”The Dreamers”. Seuralaiseni vihasi näkemäänsä niin paljon, että se vaikeutti keskittymistäni elokuvaan. Taide joka saarnaa menettää yleensä voimaansa. Taide joka tyytyy rationalisoimaan, irstailemaan tai kapinoimaan, saattaa kuolla jo ennen syntymäänsä -- tai elää hetken ja unohdetaan aikojen hämärään, kun oikeita historiankirjoja kirjoitetaan. Suuri taide kohtaa pelot, kivut ja kauheudet…...

  Riidan päätteeksi lähdimme eri suuntiin. Ajauduin Moskva –baariin. Olin ollut aikeissa käydä siellä kevään ja kesän aikana, sillä olin kuullut baarin jukeboksista, josta löytyy Vladimir Vysotskia. Ystävä oli hehkuttanut V.V:tä maasta taivaaseen ja minun piti ottaa selvää tästä "Venäjän kansallissankarista". Astuin sisään Moskvaan ja samalla maagisen absurdilla hetkellä alkoi vanha levy soimaan. Venäjäksi lauletaan, 60-luvun iskelmäprinssi vetää bravuuriaan tyylipuhtailla soundeilla. Menin tiskille ja pian kävi selväksi, ettei mitään jukeboksia enää ollut. Levy joka alkoi pyöriä oli Vysotskin ja hänen vaimonsa Marina Vladyn yhteistä iskelmää. Tylyn oloinen tyttö sanoi: ”sulla oli onnea, soitan tätä levyä pari kertaa kuussa, eikä täällä koskaan oteta musiikkitoiveita vastaan”. Join kupin teetä kädet täristen ja istuin siellä puoli tuntia.

  Jätin Moskovan taakseni. Kävelin Annankatua pitkin päämäärättömästi (kohti Lost & Foundia). Lappi-ravintolan ikkunanreunuksella istui viinamäen mies. Kun kävelin ohi, hän alkoi huudella epämääräisiä sananparsia ja viittoi luokseen. ”Hei, tules tänne!” Minä menin, yhä sekavassa tilassa itsekin. Askel askeleelta mies alkoi näyttää tutummalta. Kun istahdin viereen kysyäkseni mitä asia koski, tajusin kätteleväni Taneli Jarvaa, yhtä nuoruuteni suurimmista idoleista. Mitään selvyyttä en saanut keskustelun aiheesta, vaihdoimme lähinnä sekavia keskenjääneitä lauseita. Teeskentelin, etten tunnistanut häntä. Kerroin kohdanneeni hetkeä aiemmin Venäjän Elviksen ensi kertaa miltei ilmielävänä. Tarinan päätteeksi kättelimme uudestaan: ”oli sen verran extraordinaria….” Minulle tämä lyhyt ja sinänsä ’mitäänsanomaton’ kohtaaminen merkitsi paljon. Vuotta aiemmin olin kävellyt samaa katua pitkin ja Lappi-ravintolan kohdalla ajatellut vielä joskus sanovani käsipäivää Jarvalle, vain asian itsensä vuoksi. Tämä ilta jäi mieleen merkityksellisten yhteensattumien sarjasta johtuen. Tunnelma on kuitenkin se joka olennaisimmin puhuu puolestaan, enkä voi sitä siirtää sanallisesti.

  Viime lokakuussa (2005) ilmestyi The Black Leaguen levy A Place Called Bad. Eräänä iltapäivänä, rahattomana ja pahalla päällä, luin kaupassa levyn sanoituksia ja ajattelin hankkivani sen. Kotiin ja nettiin mentyäni huomasin kilpailun yhtyeen forumilla, palkintoina oli levy ja juliste. Voittaakseen täytyi perustella mahdollisimman hyvin, miksi juuri minä ansaitsen sen. Oma perusteluni on edelleen luettavissa (ks. alla), vaikkei siinä mitään painavaa taida olla. Yhtenä syistä oli Bastard’s Degree niminen kappale, joka parilla hiuksenhienolla tavalla muistutti erästä jo tutuksi tullutta blues-vaikutteista tilitystä. Vaikka edellisen vuoden kohtaamisen yhteydessä Jarva oli sanonut minua mm. paskanpuhujaksi perustelematta väitettään millään tavalla, on kaiketi velvollisuuteni näyttää oma pieni ja mitätön pelipanokseni äpäryyden ongelmaa käsittelevän musiikin rulettipöydällä:

                         

Bastard Sings kesältä 2005 (säv. Harri Pikka, san. Antti Filppu) They Don’t Let Me Sing, Don’t Wanna Growl No More / It’s All Fucked Up, I Know / And They Laugh / Then They Say “It Sounds Like Tom Waits” / But I Can’t Hear It At All / There’s No Magic Spell To Help You Through This Shit / If You Can’t Sing Like The King / But You’ve Got To Try, You Gotta Try Something Else Instead / I Can’t Sing Like Elvis / Like Vladimir Vysotsky / I Can’t Sing Like The Russian Elvis / Baby, I’m A Bastard / And The Drunken Flight Is Cut Short In The Lines / The Same Things Will Fall To All But Some Lucky Bastards / The Wolf Hunt, It’s on / In The Corner Of The Street / I’ve Met A Few Who Were Bad-As-Hell / Well, Who Got Away And Who’s Still Growling Aloud / A Song For All Friends And A Song…… / “For The Earth Is Not Dead, Great Sorrow Has Just Made It Black!” / And Still I Wanna Sing Like Elvis / Like Vladimir Vysotsky / I Wanna Sing Like The Russian Elvis / Baby, How Would You Like It / If I Could Sing Like Elvis / Like Vladimir Vysotsky / If I Could Sing Like The Russian Elvis / Baby, They Would Not Like It / They Would Not Like It / Harasho! Ruk i ver!

Hävisin kilpailun. Olin pettynyt, sillä lähdin voittamaan. Lahjapaketin arpoi Webmaster, ja se lähetettiin Kanadan suuntaan. Myöhemmin Jarva kävi katsastamassa vastausten satoa, jonka seurauksena postiluukusta putosi levy ja juliste paria viikkoa myöhemmin.

  Viime huhtikuussa (2006) päätin mennä katsomaan TBLn keikkaa Helsingissä. Tarkoitukseni oli hankkia nimikirjoitukset julisteeseen. Tapoihini ei kuulu tämänkaltainen toiminta, mutta selvästikin tästä oli muodostumassa säännön vahvistava poikkeus. Ajoitukseni oli oikea, baariin astuttuani ja sopivan paikan etsittyäni alkoi kuulua hirveää meteliä käytävän perältä. Mitään dramaattista tähän ei liittynyt. Kyse oli takahuoneen ovesta, jonka joku oli halunnut välttämättä saada auki, ja oli potkinut, hakannut ja karjunut kunnes oli saanut tahtonsa läpi. Tilanne rauhoittui heti, en tiedä mitä mesoajalle kävi ja mikä oli hänen asiansa, mutta takahuoneen ovi oli nyt auki ja minulla oli juliste kädessäni, odottamassa nimikirjoituksia, joten hetki oli koittanut ja tilaisuuteen oli tartuttava. Mustaan verhoutuneena yritin säilyttää jonkinlaisen uskottavuuden arvostamieni rokkarien seurassa hetken viettäessäni. ”Terveisiä Pahasta Paikasta” kirjoitti Jarva julisteeseen ja sanoi minua pelimieheksi, mikä on mainittava kaikelle kansalle, eihän sitä joka päivä……..

  Noihin aikoihin olin alkanut kääntää Vysotskia suomeksi. Viiden kappaleen työstämisen jälkeen voin todeta pysyneeni suhteellisen uskollisena ’alkuperäistekstille’ (tai pikemminkin englanninkielisille käännöksille joista olen ammentanut), ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Tavoitteena ja punaisena lankana käännöksissäni on lyyrisyyden ja voiman säilyttäminen, sekä siirtäminen suomalaiseen suuhun sopivaksi – ensisijaisena mielessä on tekstin laulettavuus ja säkeistöjen yhteensopivuus musiikin kanssa. En osaa Venäjää. Uskon ja tiedän, että runoilijaa kääntämään tarvitaan toinen runoilija, käännöstyö ja vieraan kielen taitaminen ovat toissijaisia seikkoja.

KATKENNUT LENTO 

(säv. san. Vladimir Vysotski, suom. Antti Filppu)

Taidan laulaa miehestä jonka laulu jäi kesken / se raakana puusta otettiin / täytyy laulaa miehestä joka ei tiennyt / ei tiennyt hyvästä äänestään / ehkä kohtalo häntä vain hyljeksi ja antoi huonon onnen vainota / ja kitaran kielet eivät löytäneet sopivaa kappaletta / hän aloitti nöyrästi: ”do.....” / mutta ketään ei kiinnostanut / soinnun alku jäi niin heikoksi se hävisi lopulta kokonaan / koira haukkui ja kissa hiiriä takaa ajoi / naurettavaa se on naurettavaa / ei annettu näyttää taitojaan / ja viiniään maistaa ei edes / ei ehtinyt ollenkaan / hän valmistautui väittelyyn ja oli niin hidas alkamaan / että hänen sielunsa läpi virtasi hikenä suoraan läpi ihon / ja kaksintaisteluun kun ryhdyttiin / hädin tuskin päästiin hyökkäykseen asti / hän oli vasta paikkansa määrittänyt / eikä peli ollut alkanut / tietää kaiken hän oli vannonut saada muttei paljoa tietää saanut / eikä hän saanut kasvaa huippuunsa / ei löytää syvyyksiä tai kuilua / ja rakkaalleen sille ainoalle / hän ei ehtinyt rakkauttaan antaa tarpeeksi / naurettavaa se on naurettavaa / hän kiirehti mutta aivan turhaan / ja kysymykset jäivät ilmaan / vaille vastauksia ne ovat vieläkin / eikä yksikään sanani ole valhetta / hän oli uskollinen omalle tyylilleen / ja lumeen kirjoitti riiminsä / vaikka hanki sulaa hanki sulaa aina pois / silloin satoi lunta / ainakin hän oli vapaa lumeen luomaan / ja suuret hiutaleet kesken juoksunsa hän vangita yritti huulillaan / rakkaansa luo hopeavaunuilla hän ei koskaan ehtinyt / ei ollut aikaa hyppiä ei lentää ei juosta kunnolla / päästä karkuun / hänen tähtimerkkinsä härkä luisteli pitkin linnunrataa / naurettavaa se on naurettavaa / kun hetket käyvät vähiin aika loppuu / yksi asia vain se riittää ja koko lentue hajoaa se hajoaa ja hajoaa / ja naurattihan se nauratti teitä kaikkia ja minua myös / kuin hevonen täydessä vauhdissa kuin lintu kesken lentonsa.... ketä syyttäisi?

Jokainen meistä on jo lähtökohtaisesti syytön ja syyllinen. Vaakakuppi kallistuu puolelta toiselle ja oikeutta käydään puolin / toisin koko ajan. Siksi täytyy itse kunkin ”yrittää pärjäillä” parhaansa mukaan. Kuulitteko!?

A LOSER WINS (excerpts from TBL forum, 2005) / AMF: "I should win because I don't have any god damn money to buy that Place Called Bad and I have all the other records of this extraordinary league of g-men. And because I am always pissed (off, on, in / out whatever), and I am always broke, and I'm pissed and I'm broke. And because you fucken Jarva Bastard stole my idea for a song, about bastard's difficulties of getting thru. Now I'll have to change the title of that song of mine, and it's your fault. So it would be just fair (and foul) to give this one lousy beggar a helping hand and a chance to get to hear some of the new sanguinary blues you have composed. Otherwise I'll just have to stick to the Muddy Waters collection from that Johnny Winter era, end-of-seventies kind of groove. And that ain't bad, but it ain't always "good" either to listen to the same old song every day, you know....... "

"A bonus winner has been handpicked by Taneli Jarva himself. The user called AMF should immediately contact me via e-mail so we can send you also a special prize package."

A PLACE CALLED BAD rated on a scale of 0-10 beers. AMF: "'I'll give 8 out of ten beers, even though I don't think this is the kind of album that should be weighed like that (don't know if any album is....). It is good, not "bad". Some of the songs opened up right away, some of them insisted some more volume and some repeated listens before the groove and the doomsday blues started rolling. Best album from this league since Ichor? Hard to say, all albums have their own pathways and their own sounds. Lyrics got it all right, this Kaurismäki-Johnny Cash styled sense of pity and compassion for the wrecked and the worn out ones is something that the music pissness needs, methinks Ichor was a perfect album already but it didn't have the same amount of durch Mitleid wissend as this one has (and Ichor is one of the best "popular music records" ever made in Finland, its only serious problem being the loss of pity!)."

The Moves I-VII

Dressed rehearsal rags called Thirst (or Antti Filppu and Ilkka Kosunen) performing at the secret White Room in December 2007, on their initiative concert, for an audience of one male and one female. There were many songs chosen, from Leonard Cohen and Hank Williams to Agustin Barrios. Johann Sebastian Bach's Chaconne was played as an encore. The mic was well plugged in fair trade Oke banana box.

It seems we / I have used various and popular cult(ure) forms such as "bands" etc in a way and with a content that is perhaps more related to the philosophy and history of the so-called high, contemporary or even performance art. Pop culture is less than 100 years old, and its time has gone already. The high culture began to lo[o]se in the sixties as is well documented (there are many quotations for that, but for historical reasons I will refer to Leonard Cohen, who sang about the sixties and the changing of poetry into pop songs - now, in the 21st century, it has all begun to change into something else). It is common knowledege that "high" and "pop" cultures have lost their borderlines long ago and the world is full of various crossover works having characteristics from both. But in our / my work(s) we / I have been dealing with some of the underlining themes behind a common thread that is found everywhere.

What I am referring to is "quite simple and rather too complicated" at the same time. And no one has a copyright to these themes. For lack of a better word and to honour performance artists like Joseph Beuys (and our own DIY-master, Erkki Pirtola), here I have decided to call these works of art, simply, THE MOVES, in no particular order:

I) THE FIRST MOVE:

THIRST & The Never Heard Of  TOUR (2007-)

I have never heard of this.............

II) THE SECOND MOVE:

THE NAMELESS THIN YOUNG MEN

Document / Site "Handmade rock art"

III) THE THIRD MOVE:

OMNIUM GATHERUM (late 2000 - early 2006)

Document / Site "Wastrel coming home"

IV) THE FOURTH MOVE:

YE COLD HANDS: THE HOMECOMING

Document / Site "Ye Cold Hands: The Homecoming"

(In Outlaw booklet form, see Vaaka)

V) THE FIFTH MOVE:

VIRTA ZINE (Alternative journalism)

Document / Site "Virta-lehti"

VI) THE SIXTH MOVE:

SHRINES (Educational ambient)

Document / Site "Akritas 2007"

VII) THE SEVENTH MOVE:

LYRICS / FLOR & BLANCHEFLOR

Document / Site "Mythic poetry"

So, the MOVES have been social in one way or another, and this is only my point of view. It may not concern the whole project or band itself. By the same token, it does not prevent me from stating this. And the social sculpture of Beuys is very much and always a part of it, we are individuals and social beings in a spiritual reality. I still owe my gratitude to everyone responsible. You made it real for me, and I have made these themes for you, too. Forgive me, if this doesn't sound right. But it's the truth, and nothing......

I have to confess the traditional forms of "performance art" have never appealed to me that much, I have been more interested in the hidden meanings and spirit (or structural side). And these MOVES have needed years or even decades to be formed. They have taken place in a historical way, not so much as a performance that happens in a certain place at a certain time. In a sense, this is what makes them new. THE SECOND MOVE has needed over 20 years (with only a handful of events / gigs and three or four "records" to be heard, but it has been an ongoing process with quite visible results as well). Some other MOVES have been done in 5-7 years. They have needed a series of points or events to unfold "historically", and this unfolding may have happened through single "performances" that resemble contemporary art / popular culture. THE FIRST MOVE is a bit like that. Then there are more literal MOVES that have been made in and for the literary circles. With these words, I am merely stating what has actually happened (and everyone could see for themselves what has been said before in interviews etc - like these apologies, everything moves in the same flow, at least, well, more or less?).

I MOVE: Where does "live performance" change into something else, or the other way around? The questions about (un)officiality, audience / performer etc. From a concert played for birds and rabbits to performing on a real music festival, and everything in between. The Russian bard culture versus the American pop culture. These are also anthropological questions and problems.

II-IV & VI MOVES: Where is the line in-between "a real band" and a musico-philosophical project, and why? How about the changing of band names, constantly, in order to prevent any kind of success in the material sense of the word? Or, could there be other reasons for doing that? What does it all mean, and where does it lead us? There are also numerous other questions and themes concerning these bands / projects (about staging and music theater forms, disco dancing in death metal etc), as[s] documented in the MOVES II-IV & VI.

V MOVE: This move concerning our Virta culture magazine is debatable and questionable, but it could be mentioned here, nevertheless. There may be different views about the whole project, but the same thing applies to all the bands as well. So, I have been part of this (together with Mikko Nenonen, Matti Rautaniemi and Tuukka Vartiainen, and many others), and my role has changed during the years. The idea and the name "Virta" came up in a conversation I had with Olli Koski already in 2000 (he invented it, and yes, he is the legendary economist). Where is the line between "true" and "false" journalism, and why?

VII MOVE: This one is the only quite literally conscious art work, and it has taken a lot of time, even more of strength, and most of whatever little money there ever was. Yes, I am exaggerating now, and purposefully so. Lyrics / Flor & Blancheflor was published in full colour with a real Finnish ISBN code, in 2013/2014, and it is the only Vaaka book officially available through internet (see AdLibris, Amazon etc). The price is close to terrible, and unfortunately I have not been able to decrease it. But the statement is what counts: where is the line between a real (published) book and something else, and why? For there are three different levels in Lyrics: 1) the handwritten original manuscript 2) the traditional printed bookform and 3) the electric, free copy. What is the line to be crossed, where a book becomes "real"? (Cf. in the old times all books were made by hand and they were single copies, and now we are living in a world where the printing machines have become antique - does not this open a new question concerning the origin and the birth of the BOOK itself?). I have also tried to promote handwriting as a therapeutic or pedagogical method. The Finnish Cultural Foundation has supported the making of this MOVE.

Writing it down for you, like it or not

This picture was taken by myself, sometime between the fall of 2008 and the rise of 2009, in Alppila. We lived in a small cave on the ground floor. It was really halfway inside the rock, below the street. The bookshelf shows you many of those introduced in an earlier post (see January 2008), but also some books not mentioned before. Like The Book of Sophia ("Sofia"), begun in the summer of 2007, and still not quite finished. Or The Book of Goetheanum from 2008, which I have kept waiting. In the middle of the back row, with black covers, is The Book of Angels & Men ("Enkelit ja Ihmiset"), brought to me by Jussi Matikainen from Old Riga in 2005. It was ready before Easter 2010. And on the left, front row, the small book lying there, called The Book of Koli, was thrown away in 2011. I have saved the notes elsewhere. Below it, one can see another very small Book, named after Patmos. I bought it in Tallinn just before our visit to Greece in 2007, and it worked as a travel note book. From September to October 2007 I also used it as a note book on a lecture series. After graduating from the University of Helsinki (the department of cultural anthropology) I began another kind of study, or actually, continued on a path I had found long ago, before even getting into the world of anthropology. The questions I had been asking since the nineties were making way, with some answers, to many new questions................................

O chosen love, O frozen love

O tangle of matter and ghost

O darling of angels, demons and saints

And the whole broken-hearted host

Gentle this soul

-L.C. / The Window

  

The esoterical themes may sound radical and looney-tooney, but I have tried to maintain a scientific and even sceptic (in the good sense of the word) approach to the topics. It is an unfortunate truth that these themes have been neglected and despised in the official scientific fields of research, and no good will come out of that. Many bad things have already happened because of the attitude problems in the academic world. It is crucial that honest research is being done also concerning the spiritual. But I still have faith in the old-fashioned humanist tradition, too, at least if it is understood in a certain way. The questions are there, and they are truthful as can be. For the real answers, there are no standards in any of the official sciences today. We need to save these quest(ion)s for the centuries to come.

"Years ago I made the last changes to a certain book (Parsifal ja Klingsorin Maaginen Puutarha, 2007). But I still found myself editing. All through the years I had been finishing the work every once and in a while, trying to get it all together, including a few quotes to the original sketch (that could be found in the library of Helsinki university in one copy). But the version published in 2013 is still the same book, with some details and lines added or cleared out. If you want to buy / see the text, go to Vaaka bookstore (and my own KAFENEION archives). Available in Finnish only. But there are many long quotes in English, so one can try to guess what it is all about. Still, I wouldn't recommend the book to anyone, Finnish speaking or not. It is a crossover of anthropology, aesthetics (philosophy), comparative religion, anthroposophy and new age. I have notes and fragments for an English essay on the same subject, to be published later. Or maybe not, who knows."

(All these texts were written earlier, but moved here to replace other fragments gone, like it has been with so many of them during these years.)